Keskeneräinen, epätäydellinen ja sensuroimaton minä

Minua on vaivannut jo vuosikaudet sellainen inhottava tunne. Keskeneräisyyden tunne.

Minusta tuntuu, että olen aina puolitiessä menossa jonnekin. Harrastan sitä klassista sitkuttelua. Sitku tää kodin sisustus on valmis, sitku oon valmistunut korkeakoulusta, sitku mulla on täydellinen vaatekaappi, sitku opettelen meditoimaan, sitku mun hiukset on tarpeeksi pitkät, sitku oon oppinu juomaan kuivaa valkkaria irvistelemättä. Sitten joskus, kun lista epämääräisiä asioita on saavutettu, olen valmis. En ehkä täydellinen, mutta valmis. Ihanteellinen versio itsestäni.

Niinhän?

Perfektionismi on riesa. Toisaalta se on luonteenpiirre jota itsessäni arvostan, mutta se käy pidemmässä juoksussa aika raskaaksi. Sosiaalisen median ansiosta myös kateus nostaa päätään turhan usein, nykyään on niin helppo kuvitella että siellä täydellisten instafeedien takana on myös täydellisiä ihmisiä täydellisine elämineen. No ei tietenkään ole, mutta aina välillä se tuppaa unohtumaan.

En minä jaksa enää pyrkiä täydellisyyteen, kun en minä ikinä tule sitä saavuttamaan. Samalla voisin haudata kaikki ne mielikuvat ihmisestä, jollainen haluaisin jossain ihannemaailmassa olla. Ei minusta tule ikinä sellaista.

Samaan syssyyn voisin lopettaa myös itseni sensuroinnin. Minulle on sanottu että olen hirvittävän avoin ihminen kun levitän elämääni ympäri nettiä blogin ja somen muodossa, mutta todellisuudessa olen melko yksityinen. Harvoin kerron rehellisiä mielipiteitäni päivän polttavista puheenaiheista, en paljasta mitä teen vapaa-ajallani, en edes päästä ihmisiä kotiini. Kai tässäkin on taustalla se tunne, että pelkään ihmisten huomaavan miten tylsä tyyppi oikeasti olen. Keskeneräinen.

Musta ei tuu koskaan tyyppiä, joka lukee yhden kirjan viikossa, ostaa pelkkää luomua ja syö pastansa aina gluteenittomana. Eikä tyyppiä, joka osaa syödä hienosti ravintolassa sotkematta itseään ja ympäristöään, käy teatterissa ja istumakonserteissa, juo vihersmoothieita ja syö lehtikaalisipsejä. Enkä varmasti koskaan mene ajoissa nukkumaan tai opi maagisesti tykkäämään urheilusta ja hikoilusta. Vaatekaapista ja kodista ei tule koskaan valmista, tyyli ja mielipiteet kun muuttuu harva se päivä.

Sen sijaan voisin alkaa pitää itsestäni just tällaisena. Keskeneräisenä ja epätäydellisenä. En ehkä osaa keskustella musikaaleista ja taidenäyttelyistä, mutta ainakin mulla riittää juttua täydellisistä sukkahousuista ja Netflixin uusimmista sarjoista. Syön haarukka ja veitsi väärässä kädessä ja jätän lisukesalaatin aina syömättä (kuka niistä muka tykkää?). Kiroilen kuin merimies ja kaiken lisäksi sössötän, mutta ainakin nauran paljon ja se erottuu kauas. Tuntuu että olen ihan kujalla kaikesta, mutta ehkä pitäisi luottaa siihen että niin on kaikki muutkin.

Siinäpä valmiiksi lupaus vuodelle 2017, diilaa epätäydellisyytesi kanssa. Tai miks vaan diilata, kun samontein voi rokata. Täytyy pitää mielessä sitten vuodenvaihteessa kun kilistelen naama irvessä kuivan skumpan kera.

Kuvituksena satunnaisia kuvia Instagram-feedistäni, sillä en keksinyt kirjoitukselle täydellistä kuvitusta. Seuraa instassa: @minimalistinen